— Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota sinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.
— Sisaruksia? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa? Tuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että hylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta! Mitä vanha isä-parkani sanookaan tästä?
Hän läähätti intohimoisesta pahastuksesta ja hysteerisestä epätoivosta.
— Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään, toistaiseksi, — lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.
— Minä sanon hänelle, — hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin minäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, yankeeta! — Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin nimitys.
Tyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni.
— Oi, miten vihaan teitä! — sihisi hän. — Teitä, joka olette houkutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään! Siinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan, vaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet — sisareni…
Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska pidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta vihdoin sanoin:
— Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti meidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata ajatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää teitä sisarenaan?
— Teidän sisarenne! — huusi hän. — Kauan en ole teidän sisarenne! Olen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi kertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun kuherruskuukautesi lähenee loppuaan!