Tyttö kääntyi horjuen mennäkseen.
— Mitä aiot tehdä? — huudahti Laura pidättäen häntä. — Minne sinä menet?
— Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen, jonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa hänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja sitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän häväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen leskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!
— Sen jätät tekemättä, — sanoi Laura hyvin levollisesti. — Sinä olet suunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!
— Minä en jää hetkeksikään — älä koetakaan pidättää minua täällä! anna minun olla! Miten uskallat…!
Laura oli nimittäin tarttunut hänen käsivarteensa.
— Velvollisuuteni on, — sanoi Laura, — sekä miestäni että itseäsi kohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko elämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä raivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä hulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen viisastunut.
— En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on alentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten saatoit tehdä sen? Mutta minä teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä luopio!
Molemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen tummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.
— Lawrence, — sanoi Laura levollisesti, — auta minua. Sinun henkesi on kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!