Huomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni kehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman hellävaroen Bellen käsivarteen.

— Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte kätenne naiseen, — kähisi hän. — Se on yankeen kaltaista!

— Älä ole hävytön, Belle! — huudahti Laura, — kavahda, etten unohda olevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! Heti!

Sillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä raivossa.

Lauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle taisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat neekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin erikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun jätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä otetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen kauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja vääntäessämme avaimen lukossa.

— Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, — sanoi Laura. — Nyt olet turvassa ainoastaan rajan toisella puolella.

— Sinun täytyy seurata minua, Laura!

— Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes sinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin pohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa — ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.

En koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni. Olin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli — se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja oli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot ja sotarosvot sitä häiritsivät.

Vaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi yhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet varmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta. Hän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.