Caucuksen täytyi jäädä Lauran luokse.

Minulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria.
Loput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.

Kun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni kalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa liian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni — hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.

Kello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri panemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin seuraavat sanat:

— Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette enää pääse livahtamaan!

Kymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua revolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan:

— Kas vaan, herra Bassett! En luullut enää tapaavamme toisiamme!

— Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä kohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein kuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa… Mutta teidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän sisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja nähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään ollut kaukana — kädet ylös!

Minä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja huusin nyt nauraen:

— Niinhän tietysti! — Iske häntä jälleen, Caucus!