— Olemme vakoojia, ja ystäviä, jos niin tahdotte.
— Kuinka monta?
— Kaksi vain.
— Mihin matka? — kysyi luutnantti.
— Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio rintamaan?
— Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, — sanoi Zeke kärsimättömästi. — Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme pian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.
Pidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen hevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli viisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja taustalla puro. Alapuolelle oli laakso.
Molemmat miehet olivat ystäviä, ja me panimme nukkumaan, asetettuamme vahdit.
— Tie vapauteen onkin hiton kivinen! — sanoi uupunut Caucus.
Kuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä maantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin, pettääksemme matkustajia tahi vakoojia.