Siellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän miestä — siis melkoinen joukko.
Middleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi seudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin kahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen karilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten, jonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.
Tuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon tuntureilla suorittamia urotöitä.
Puolenyön aikana hän otti olalleen vanhanaikaisen pyssynsä sanoen:
— Hei, pojat, nyt meidän on mentävä hyvänlaisen tunturiharjanteen yli.
Seurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme kauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi — ja jonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen jälleen pimeässä löytänyt — pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin hiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota — Zeke sanoi, että heidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti matkustaa.
Me olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä huudahti:
— Pysähtykääpä, miehet!
— Mistä on kysymys? — sanoi eräs mies, joka tuli vastaan pimeässä.
— Keitä te olette? — kysyi Zeke.