Me puristimme toistemme kättä — minä tervehdin häntä Ukko-yankeen tavoin, ja vanha Steiner sanoi:
— Niin sen pitää olla, nyt tiedän teidän olevan oikealla asialla!
Seutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen eroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat Tennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille oli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin vakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri erästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton, yritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.
Ensimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti tulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa ratsumiestä:
— Teitä kohtaa pian matkallanne vaikea este.
— Mikä sitten? — kysyi luutnantti.
— Säännölliset.
— Mitä väkeä ne ovat?
— Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat käsiinsä — joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän matkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!
Luutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he olivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen sen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi rytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme Middletonin tuvan kello yksitoista illalla.