Lumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me samoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea Tittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen läpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan talonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla, mutta ei tiennyt missä.
Puolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni kuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme laukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa heidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta. Lähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen univormu.
— Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! — huusi nyt Caucus; ja katsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat seuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut pysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni tietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja jatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.
Ratsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin tehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun hevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi minua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen vastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä olisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme kadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa onkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.
Silloin joku sanoi minun takanani:
— Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä puolustamaan onkalotietä.
Hän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme huomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten sotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan vastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden heistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden sotilaat vetäytyivät takaisin.
— Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin saatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! — huudahti luutnantti; ja me kuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme laaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me kuljetimme mukanamme.
— Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, — sanoi luutnantti minulle; — tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin, jos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän hevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä meidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille. Kerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.
— Hyvä, herra Bryant, — virkkoi luutnantti, — jos joku saattaa viedä teidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!