Sanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille oppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään korvausta vaivoistaan.
Kuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan vaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan ennenkuin luutnantti huudahti:
— Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy tehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka mies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!
— Tulkaa tänne, massa Bryant! — huusi Caucus, joka oli hiipinyt pienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa kalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan, sillä harkitsemisaikaa ei ollut.
Joukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi niin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.
— Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! — huudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.
— Ampukaa! — huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien takaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.
— Tässä on eräs! — huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan Caucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy alkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas hyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka taisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta ratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat — kuudes vieri virran mukana.
— Reippaasti matkaan nyt, pojat! — huusi luutnantti. — Kymmenen minuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!
Hänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme yli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa metsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja rupesimme syömään.