— Käännytään, sanoi hän miettiväisnä.
He kääntyivät. Täti asteli edellä, Aline ja Akseli keskustellen jälessä.
— Siis viime kerran näen sinua nyt?
— Ei, onhan aikaa huomenna. "Seura" lähtee vasta kello 10; voimmehan sitä ennen vielä tavata.
— Missä? kysyi Akseli kuivasti.
— Akseli, älä ole noin katkera. Tulemme tänne… tuonne Härköniemeen, siellähän kesälläkin istuimme. Elämme muistoissamme.
— Vaan virkistääksemme niitä että ne sitä selvempinä ja useammin esiintyisivät sitte kun kaikki on mennyttä. Ei! paras on ett'emme niitä enään verestä… vaikka eihän syy ole sinun… suo anteeksi… ei, en tiedä oikeastaan… minä lähden jo nyt pois, vaan ei, ei…
— Ettekö joudu jo, kiirehti täti.
Yhdessä kävelivät he sitte kaupunkiin päin melkein ääneti, täti vain koetti pitää puhetta vireillä, vaan vastaukset olivat lyhyviä, joskus aivan sattumattomia. Aline käveli ajatuksissaan ja Akseli siinä sivulla ei saanut katsettaan pois hänestä. Hän näki vaan hohtavan valkean kaulan, jolle öinen musta tukka oli vastakohtana kuin tähdetön yö Juhannuksen aikaiselle päivälle, ja säteilevät silmät, joista hellitti kesäinen kuumuus hänen silmiinsä ja sieltä syksyiseen sydämeensä.
— Minä tulen, Aline, tulen kuitenkin aamulla sinne… kuiskasi hän hyvästiä heittäessään, ja tädille jätti hän ainaiset hyvästit.