IV.
Hitaasti hellittää syyskuun yö huokailevan Kallanselän seudut hallaisesta hyväilystään ja lännen leutoinen leyhkä ajelee ilkeitä usvapilviä pois lahtien poukamista, hitaasti haihtuu hämärä ja paljastuu päivän ajaksi pilvinen taivas. Vain hetkeksi. Tuuli kääntyy, kiihtyy, tuo pilviä muhoilevia ja mustia, jotka uhkailevat maata ja paljastuneita puita pitkällä, ikävällä ja yhtämittaisella sateella. Tunnotonna kiidättelee tuuli keltaisia lehtiä sinne ja tänne ja ryöpyttelee niitä joukoittain pitkin puiden runkoa ylöspäin ja sitte itse ilkeästi ulvoen latvoissa naurahtelee, kun ei noilla lakastuneilla lehdillä ole kylliksi voimaa tarttuakseen takaisin onnettomien emojensa ojennetuihin oksiin.
Kello on noin seitsemän seudussa. Autiona on kaupunkilaisten kesäinen mielipaikka. Kenenkä mieli sinne enään teki, varsinkaan noin pilvisen päivän varhaisena aamuna. Rastaat vaan lennellä lepsuttelevat räkättäen puusta puuhun, nekin poislähdöstään puhellen ja toisiaan odotellen.
Vaan näyttää siltä kuin ei niemi nytkään olisi unhotettu, sillä oikeanpuolista rantatietä astelee jokunen herrasmies. Hän tähtäilee taakseen ja kurkkien kaikille puolille kulkee arkana kuin omantunnon vaivoissa vaeltava pahantekijä.
Se on Akseli. Uskollisena sanalleen, kummalliset ajatukset mielessään astelee hän kylpyhuoneen ja ravintolan välitietä. Hän on viettänyt unettoman yön, jonka kuluessa jos jotakin on jo ajatella ehtinyt. — Entäpä jos Aline ei tulisikaan, ajattelee, jos ei pääsisi taikka jos ei tahtoisikaan… Mutta jos hän jo odottaa…?
Hän kiirehtii kulkuaan. Tuulenpuuska ryöpyttelee lehtiä hänen silmilleen, ja ne kun hänen jalkojensa alla kahahtelevat, säpsähtää hän ja takaisin kääntyä aikoo.
— Minä narri…! lähden tuulta takaa ajajaan… Eihän täällä ketään ole, mutta jos on, niin…?
Rannan raidassa räkättää harakka räikeää nauruaan. Akseli kumartuu maahan kiven mukuraa ottaakseen ja sillä sitte mokomaa räähkää heittääkseen. Kiven asemasta löytää hän hopearahan. Aikoo sillä harakkaa heittää, vaan jo liipoittelee lempo myötätuulta salmen yli Varvisaareen päin. Mitään ajattelematta pistää Akseli rahan taskuunsa ja jatkaa matkaansa. Yhä vaan kuitenkin mielensä mutaisena myllehtii. Hän ei saa pois ajetuksi ilkeitä ajatuksiaan. Viime yön lyhyet unet ovat niitä entistään enemmän elvyttäneet.
— Pois olisi paras mennä… Entäpä jos hän tulisi taikka jo on täällä… Jumalani!… onko minulla kyllin voimaa… Ei, ei… minulla täytyy olla… täytyy, täytyy!
Hän on tullut kentän laitaan. Keskellä kenttää juoksentelee edestakaisin pieni poikanen paperileijaa perässään vetäen. Tuuli tempoo sitä ja väliin hellittää. Vähitellen kohoaa se ylös pyörteen mukana ja riemuiten poika soluttaa hienoa rihmaa kerästä kädessään. Akseli menee pojan puheille.