— Mitä teet? kysyy hän.
— Näettehän, vastaa poika välinpitämättömästi ja soluttelee vain yhä rihmaa kohoavan leijan jälkeen.
— Aiotko laskea sen ilmaan?
— Siellähän se jo on, vastaa nenäkkäästi poika.
Se leijui jo korkealla ja pieneni pienenemistään. Akselia suututtivat pojan vastaukset.
— Niin, mutta tällä tavalla ilmaan?
Hän otti yht'äkkiä rihman riemuitsevan pojan kädestä, katkaisi sen ja yhä korkeammalle kohosi köykäinen paperi. Poika pillahti itkemään.
— Se ei… ollut… o… ma… ni…
— Kenenkäs sitte?
— Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun näin niin kovasti tuulevan. Nyt… minä… sa… an… se… elkääni, itki poloinen aivan ääneen.