— Kuuleppas kuinka kiihkeänä tuuli suhisee puissa… hän sanoi ja painautui lähemmäksi Akselin povelle. Tuliset silmänsä katselivat pitkin Kallanselkää, katsoivat niinkuin katsotaan silloin, kuin ei oikeastaan mitään katsota. Vaan silloin kuitenkin nähdään niin paljo, ettei puoliakaan voida kertoa niistä näkemistä. —
Hän näki tuuhean tammiston, jossa tuuli soitti. Sen takaa vauhdilla vierivän, välkkyvän Rheinin vuon, kotirantansa, jolla nuorukainen banjoa soitti. Tuulen humina tammistossa tuntui tyyntyvän ja tuliset sävelet nuorukaisen soittimesta kaikuivat hänen korviinsa. Niissä oli tunteen tulta ja mukaansa tempaavaa lempeyttä noissa sävelissä. Mutta tuolla nuorukaisella oli vaaleansiniset silmät… tukka, niinkuin tulisella etelän lapsella ainakin, kiharainen, tumma… sen huulet näyttivät liikkuvan ja kuni tuulen tuomana saapui hänen korviinsa kuiskaus: "Aline, Aline… et aavista lempeni suuruutta… et sisäistä ääntä sydämessäni… Minä en saisi rakastaa sinua… mutta minä en voi … minä en voi." Hän tunsi polttavien huulien koskettelevan huuliaan, otsaansa, poskiaan ja hän sulautui kuumaan pitkään syleilyyn ja itsekin tunsi hän syleilevänsä…
Ja he istuivat vieretysten kumpikin itkien, kuin äitinsä kadottaneet lapset. Akseli kädet Alinen kaulan ympäri kiedottuina rukoili:
— Älä unhoita minua, Aline, älä unhoita… niin paha kuin olenkin…
— Enhän voi jos tahtoisinkin.
— En minäkään; etsin sinut vaikka Himalayan korkeimmalta huipulta… etsin sinut, Aline, kuuletko… etsin ja omistan.
Akseli hiveli hellästi hänen hiuksiaan.
— Sinä enkelini… pyhä… puhdas… niin, annathan anteeksi… Enhän olisikaan… en tahtonutkaan ja kuitenkin…! Vaan sun silmäsi…! pyhyyttä loistavat… puhtautta, lempeä… Voittamaton viattomuus… lapsen puhtaus ja… olen aivan hullu… annas kun katson niitä, onneton… ne puhdistavat tahtomattani tahrautunutta… Voitko antaa anteeksi?
— Voin ja tahdon ja kuitenkin… pois lähdemme täältä… pois!
Tuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja ratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he kerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden Alinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä siitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo: