Alinelundissa he istuutuivat. Poikanen yhä ympärillä häärien kukkia etsi.
— Akseli, alotti rouva taas puheen, ajapa pois ikävät mielestäsi, rauhoitu vihdoinkin… täällä … Käännä huomiosi luonnon tyyneen rauhaan, johan sekin sanoo sinulle, että kaikki on sovittu…
— Niin, melkeinpä siltä näyttää, vaan kuitenkin, kun minä elävästi muistan kaikki. Puita tutjuttelevan tuulen intohimoiset huudot ja oman mieleni silloiset, tahtomattani tulleet häijyt himot, niin…
— Guido! Lapseni!… Akseli!… huudahti rouva ja peitti käsillään silmänsä.
Samassa kuului pulskahdus. Pieni poikanen oli kalliolta järveen kaatunut. Heikon huudon päästettyään vajosi raukka vedenpinnan alle.
Onneton isä meni yhdellä hyppäyksellä perästä, sai kiini vajoavan lapsensa ja nosti sen sylissään maalle pyörtyneen puolisonsa eteen, vaan, niinkuin näytti, — kuolleena.
Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vuosia hautomansa ajatus taas mieleen tuli. Mielipuolen tavoin hyssytteli hän lasta sylissään ja puoleksi kuiskaili:
— Aline… nouse… nyt on sovitus… saatu… Tahdotoin ajatusteni rikos oli rikos taivasta vastaan… se vaati uhrin… lapseni ainoan.
— Sovitus? kuului käheä ääni. Se oli rappeutunut mustaan kiiltävään nuttuun puettu herrasmies, joka sen kysyi. Silmät katselivat kummasti syvistä kuopistaan, jotka eivät mitään miellyttävää vaikutusta katsojaan tehneet.
— Mitä puhuitte sovituksesta…?