— Niin, elää… hänhän…
— Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi herra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti vaikuttaneet hänen vaimoonsa.
Vielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä nyyhkytellä.
— Guido… oma… pikku Guido… silitteli rouva lastaan, jonka hellästi isän sylistä omaansa otti.
— Nyt on rauhallinen mieleni… Jumalan kiitos! Se on sovitettu .. sekä täällä että ylhäällä tuolla.
— Niin, Akseli, sovittu… ylhäälläkin… nyt vasta voinemme alkaa.
— Sovitettu…? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli — outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään — avaruuteen.
Mutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea ennustellen.
Petu parka…
Kauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut häntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti hän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan halkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas mietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan ei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin, uskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan…