— Eikö lapsista…?
Silla katsoi omituisen tarkkaavasti Tildaan, joka oli aivan menehtyä itkuunsa.
— Kas, niin, itkee kuin lapsi ikään.
— Silla, Silla, jos et usko, revin silmät päästäsi… Ei, ei, istukaa tuohon kivelle, ei, nouskaa yli aidan, tulkaa tänne. Minulla on teille vähän puhuttavaa.
Näin leppyen ja silmiään kuivaillen nousi Tilda veräjän yli ja laskeusi piennarta pitkin laihon lävitse rantalehikkoon.
— Mutta älkäähän toki, ukkonen on ilmassa, väitti Silla, vaan seurasi kuitenkin helmat koholla jälessä.
— Tulkaa nyt vaan! Onhan tuo ollut koko päivän eikä ole tuon kummempaa… tulkaa pian etteivät näe kotoa.
Taloon oli vain noin yhden kilometrin matka.
Silla oli tällaisiin tottunut. Koko kylän tyttöjen uskottuna nuuski hän asiat joka talosta selville, vaan ei koskaan kertonut enempää kuin oli tarpeen; piti loput omina tietoinaan. Viimemainitun ominaisuutensa takia pysyi hän hyvissä kirjoissa ja pidettiin häntä yleensä ihmisenä, joka tiesi paljon, vaan kertoi vähän.
He istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä tahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla tavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista, oikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.