— Sinä…? Tilda…? täällä… ja nyt… kaikkein nähden?
— Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän se tosiaankin oli.
— Pois! — — pois, pois, pian taikka…! — Hän tapaili jotakin tukea kädelleen ja vapisi.
— En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä, sääliä! Minä en olisi tullut tänne… — Tildakin tarvitsi tukea ja nojasi sängyn laitaan — en olisi, vaan… minua väsyttää… olin matkalla sinun… pikku… pikku Leenusi luo… sanomaan… Tue minua… Kusti… sopimaan… minä… kuuletkos… minä luovun… luovun rakkaudestani sinuun, minä… en sitä… ansaitse…
Ja hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.
— Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.
Sillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa Parveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.
— No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko korttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.
— Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.
— Nytkö Silla sen vasta vanhoilla päivillään huomaa?