— Vielä…
— Niin, ja kaikki.
— Oo, sinä vaan kiihdytät vihaani!
— Muistele entistä rakkauttasi ja…
— Sinun rakkauttasi, ha, ha, ha…! Kostoa, kostoa olen hautova, sen olen sanonut.
— Pois täältä, pian kärryihin, kuului etehisestä käskevä karkea miehen ääni ja ovessa seisoi roteva parrakas, keski-ijän yli elänyt mies. Tuohela ja Tilda eivät vielä kiihkossaan sitä huomanneet.
Tuohela yhä rukoili:
— Voiko rakkaus niin pian vihaksi vaihtua?
— Pian? Rakkaus? saivarteli Tilda ivallisesti Tuohelan onnistumattomia sanoja.
— No, pian pois, uudistui uhkaava ääni oven suusta ja jatkoi Tuohelaan kääntyen: