— Silla, Silla! Sinä ihmeellinen velho, joka olet kielelläsi ihmisten onnen myrkyksi keittänyt. Minä tapan sinut…
Ja Tuohela kohosi jo kiihkeänä seisoalleen, vaan Leenu pidätti.
— Mitäpä siitä jos "vanhan vareksen ja velhon" pahoilta päiviltä päästät, viemällä heikon hengen vähäinen synti siitä sydämellesi sälytetään siihen verraten, että jo olet monelta onnelliselta elämän ilon tappanut.
— Lakkaa, lakkaa!
— Ei sitä niinkään suureksi katsottane kuin kätesi nostoa, jolla olit orvoksi tehdä oman poikasi… Kimeästi kirkaisten läksi Leenu tämän kuultuaan pois pakenemaan, kääntyi takasin, seisahtui, palautui ja juoksi itkien Tuohelan rinnoille.
— Minä rakastan sinua sittenkin, huudahti hän ja syleili hartaasti Tuohelaa, joka hänkin nyt taas itki, itki ääneti, suruun sulautuvan lailla.
— Vaikkakaan emme koskaan saa toisiamme?
— Emme koskaan?! — Leenu irroittautui kauvan kestäneestä syleilystään ja asemaansa tajuamatta tuijotti Tuohelaan.
— Niin, oikeus on päättänyt, että… että ei… ei koskaan.
— Ei koskaan!