— Jos?
— Niin… ei mitään, vaan onhan siihen niin kauvan. Voihan unhottua tällainen salonlapsi suureen maailmaan taas saavuttuasi.
— Sinäkö…? — Se tuli painolla. — Oh, ei!
Nyt oli Alinen vuoro kiihtyä.
— Ennen kun minulle kerrottiin kotona Suomen jylhistä saloista ja järvistä vaarojen alla ja pitkästä pimeästä talvesta ja kauniista, lyhyestä kesästä, heräsi minussa halu nähdä tämä maa, mutta samalla minä pelkäsin.
— Pelkäsit… mitä?
— Ajattelin, että ihmiset täällä ovat kylmiä kuin talven hanki ja ikäviä kuin syksyn ilta, vaan nyt kun ne olen nähnyt… niin, ei, ei koskaan unohdu tyyneesen salmeen kuvastuvat koivut tuolla niemen kainalossa, et koskaan unohdu sinä.
— Aline, Aline! — Akseli ei tiennyt mitä tehdä. Tuo kaikki tuntui hänestä tällä hetkellä niin varmalta. Hän puristi valkeiden käsineiden peittämiä käsiä kiihkoisesti ja pimeässä hapuili hänen katseensa vierellään istuvan äänettömän etelän tyttären katsetta.
Hän tapasi sen.
— Aline! toisti hän vielä kerran.