Hautakumpua kohti kumartui Katri ja siitä taittoi lemmikin, jonka vastaukseksi Kallelle antoi. Mitään muuta vastausta Kalle ei kaivannut. Hän oli ainoa paitsi äitiä, jolle Katri oli salaisuutensa kertonut ja puheensa tuntemattoman herran kanssa lasna ollessaan. Katrillekin olivat herran epäselvät sanat vähitellen selvinneet.
Kukan saatuaan tarttui Kalle Katrin käteen, jota kiitollisena lämpimästi puristi.
— Kiitos, Katri, minä tiedän, mikä tarkoitus tällä kukalla on. Muuten sitä en tietäisi, vaan itse kerran kerroit.
— Niin kerroinkin, vaan lienenkö kertonut sitä kuinka nämä siniset kukat muodostivat kauniisti kirjoitetun nimen haudalla. En ollut saada pitkiin aikoihin poistetuksi lapsellista pelkoani, että muka tuo tuntematon hyväntekijäni olisi pakana tai velho; mutta sitte kun muistin, kuinka hyvä hän oli ja niin surullinen, en…
— Iltaa, onko se Katri, kuului vieras ääni kuusen takaa.
Kalle irroitti säikähtyneenä Katrin käden omastaan. Hän hämmästyi, katseensa muuttui vihanilmeiseksi ja hän melkein tuijotti Katriin, joka katsoi suuntaan mistä ääni kuului.
— On, sai Katri vaivoin sanotuksi. Hänkin hämmästyi.
Samassa oli odottamaton häiritsijä astunut esiin tervehtimään Katria, joka niijasi syvään ja sävähti punaiseksi.
— Onpa hauska nähdä ystäväni noin terveenä, ja kuinka te olette kasvanut… ja kuinka somaksi laatinut hoitamanne haudan.
— Herra ei teititteleisi minua.