— Tuntuu niin somalle olla taas täällä…
— Hyvästi, änkytti Kalle, jonka kasvoille oli painunut liinan valkea väri. Hyvästi, Katri, minua et enää taida kaivata.
Katri ei tiennyt mitä tehdä.
— Ahaa, sanoi outo… täällähän on… hm! — Hän oli huomannut lemmikin Kallen napinlävessä. — Oh, ei mitään kiirettä, ystäväni — ja hän hymyili — onko asiat niin?
Katrin poskilla puna kasvoi ja Kalle seisahtui kuulemaan, mitä tuolla vielä olisi sanomista.
— Katriina! Katriina! huusi herra.
Ja puiden välistä läheni kaunis nainen, arviolta noin 20 vuoden ikäinen, kiireestä kantapäähän mustaan puettu, niin kaunis, että Kalle — niinkuin hän itse sittemmin kertoi — luuli häntä mustaksi enkeliksi.
— Kas tässä, Katriina on siskosi hauta.
Mustaan puettu nainen laski vahvan mustan harson silmilleen, etteivät ympärillä olijat näkisi hänen kyyneleitään.
— Ketti…! oli ainoa sana, minkä tuo polvistunut nainen sai sanotuksi, mutta tuo sana tuli niin sisältörikkaana. Siinä oli kaipausta niin katkeraa kuin voi tuntea rakastanut sisar, anteeksi anovaa, rukoilevaa… sointu sellainen kuin äänessä sen, jonka jalo sydän myöntää tuntevansa omistaneensa jotakin hänelle kuulumatonta ja kuitenkin rakasta, joka ei ole oikein varma itsestään, onko tehnyt hyvin tai pahoin, oikein tai väärin.