Katri oli itsetietämättään ristinyt kätensä, outo herra samoin. Kalle ei vieläkään ollut mistään selvillä, hän vaan katsoi.
Herra kuiskasi jotakin Katrin korvaan ja melkein väkisin veti Katri Kallen mukanansa pois haudalta.
— Jos tästä jotakin ymmärrän, lupaan sorvata sormeni tuumaa lyhemmiksi, mutisi hän mennessään. Kauvan oli nainen kumarruksissaan eikä herra näyttänyt tahtovan häiritä häntä. Ilme hänen silmissään oli surevan.
— Niin, rakkaani, sanoi hän vihdoin kun nainen kohotti hiukan päätään, nyt voit sanoa, mitä tunnet.
— Minusta tuntuu kuin Ketti tuolla ylhäällä hyväksyisi ja ikäänkuin uskoisi sinut minulle; tarvitsethan sinäkin lohduttajaa ja…
— Kenen Ketti siksi mieluummin soisi kuin sinut.
— Muistathan sinä vielä Kettiä?
— Niinkuin meille kumpaisellekin kallista, rakasta ystävää.
— Niin… kumpaisellekin kallista… rakasta ystävää.
Ja laskeva kesäillan aurinko väritteli vesihelmiä Ketin haudalla. Ne olivat sekaisin kuin ilon ja kaihon kyynelet ja moniväriset kuin noiden neljän, kuolleiden kartanolla elämään yhdistyneiden onnellisten vastaiset vaiheet. Sillä lisättävää on ainoastaan se, että Kallekin vähitellen selkeni hämmennyksistään, kun sai kuulla, että "mustan enkelin" omistaja lunastaisi mökin Katrille ja Kallelle ehdolla, että he vastakin hoitaisivat heille kaikille rakkaaksi käynyttä Ketin hautakumpua.