Ääni rinnassani vastasi että olin tehnyt synnin, mutta että se ei ollut suuri. Viimeinen ajatus synnytti mielessä uuden ajatuksen: Minä aloin ajatuksissani toivoa tilaisuutta, jolloin saisin tekoni uudistaa. Se tuntui minusta mahdottomalta. Me olimme kumpikin kuitenkin jonkun verran jo kerinneet kehittyä.
Kun näin hänen nyt ääneti hiljalleen astelevan pois päin rannikolta, nousin nurmelta ja läksin hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt olevan erityistä kiirettä ja jalkansa liikkuivat entisestään huomattavasti poikkeavalla hitaisuudella.
Minä saavutin hänet ja sitten me istuimme molemmat suurelle kivelle tien viereen. Yllämme kohosi suuria kuusia, jotka varjostivat paikan viehättävän viileäksi ja… Ei, minä en tahdo sinulle kuvata, kuinka kaunis oli taivas ja maa, kuinka suurta ja avaraa kaikki, enkä yritäkään kertoa minkälaisia tunteita rintani oli täysi, kun istuin siinä ja taas katselin häntä. En mitään semmoista, sillä pelkään, että naurat. Sanon vaan, että silmänsä olivat sielukkaat ja että minä siinä hänen vierellään sain puhelahjan, jonka lopulliset seuraukset toteuttivat minussa syntyneen toivon pian ja monikertaisesti.
Kun me siitä erosimme, tiesimme kumpikin, että olimme salakihloissa ja uskoimme varmasti, ettei meitä mikään eroittaisi.
Kertoja huokasi ja kun minä luullen hänen kertomuksensa loppuneen kysyväisenä häneen katsoin, sanoi hän tyhjää tähystellen:
— Olen katsonut tarpeelliseksi kertoa sinulle tämän ennenkuin käyn varsinaiseen kertomukseeni, jos sitä nimittäin haluat kuulla.
Vaikka minun täytyy tunnustaa, että hänen vanha lempijuttunsa alkoi minua ikävystyttää, nyykäytin päätäni myöntymyksen merkiksi, ja muuttuen mukavaan asentoon sytytin paperossin ja kuuntelin hajamielisenä hänen kertomaansa jatkoa:
Ylioppilaaksi tultuani, joka tapahtui edellä kerrotun kesän seuraavana kevännä, tapasin häntä pari kertaa ja vahvistuivat välimme yhä lämpimämmiksi. Syksyllä piti minun lähteä ulkomaille opintojani jatkamaan. Alkuaikoina sain kirjeitä tuhka tiheään, mutta kirjoitin itse vielä tiheämmin. Vähitellen lakkasi hän kirjoittamasta ja kun en tiennyt enään hänen osoitettansa, olin itsekin pakoitettu sen lopettamaan, vaikka mieltäni kylläkin kirvelteli ja ajatukseni olivat katkeruuksia täynnä. Minä tuomitsin häntä mielessäni toisen vuoron ja annoin anteeksi toisen vuoron, kunnes neljä vuotta, pitkiä vuosia, kuluivat ja minä palasin kotimaahan, jolloin häntä enään tuskin muistinkaan.
— Vai niin, että sinäkin olet ollut rakastunut, naurahdin minä hänelle. Jos sen muut olisivat kertoneet, olisin tuskin uskonut.
— Niin, tämä oli ensi kerran. Toisenkin kerran tapahtui se ja, kuten näet ja tiedät, myöskin viimeisen kerran.