— Tokko häntä sen jälkeen enään näit?
— Näin taikka — oikeastaan en häntä enään nähnyt. Jos kehtaat kuunnella, kerron tuosta toisesta rakkaudestani, jolla on vähän yhtäläisyyttä ensimäisen kanssa.
— Vai niin, sinä jatkat vielä?
— Niin. Olin silloin 23 vuotias ja auskulteerasin Viipurin hovioikeudessa.
Me asuimme naapureina, katu väliä vaan. Katu oli kaupungin laidalla, siellä, minnepäin kaupunki kasvoi, missä uusi talo kohosi uuden vierelle. Emme toisiamme nimeltä tunteneet, emme toisiamme olevankaan tienneet ennenkuin minä, jonka akkuna oli kadulle päin — tuolle välikadulle — näin työssäni istuessani eräänä päivänä solakan, vaan täyteläisen naisolennon villahuivi hartioilla kulkevan akkunani ohitse. Kohensime tuoliltani tarkemmin katsoakseni. Ei ollut tavallisia tuttuja, naapuritalon ihmisiä, eikä kuten ensin luulin — palvelusväkeä. Kovin oli sirovartaloinen, hyvin puettu ja millainen ryhti!
Kun hän katosi näkyvistä, teki mieleni jälestä mennä katsomaan, niin teki soman vaikutuksen, vaan ajattelin, jos kasvot eivät ole sopusuhtaiset vartalon viehkeyden kanssa, petyn ja häiriytyy mieleeni syntynyt kokonaiskuva.
Painuin työhöni, vaan ajatukseni eivät tahtoneet oikein koossa pysyä.
Kukahan oli… olikohan joku rouva tai joku…
Viimeinen ajatus miellytti enemmän. Mutta mitä se minuun kuuluu, ajattelin, onhan tuosta ennenkin ohi akkunan ihmisiä kulkenut. Mutta kyllä se oli sittenkin joku rouva. Niin varmasti kun hän astui, melkein juhlallisesti, mutta samalla niin sulavasti ja kuni kiehtovasti. Miksi minä häntä niin ajattelen? Tällaiset olivat ajatukseni.
Koetin taas syventyä työhöni, vaan mahdotonta oli saada mieltä siihen kiintymään. Ajattelin jo nimeäkin, ristimänimeä… Luettelin ajatuksissani — älä naura! — naisten nimiä, vaan en löytänyt sopivaa, mieleistäni.