— Pyydän, älkää puhuko pitemmälle mistään, älkää kyselkö… älkää katselko noin oudosti!
— Enhän minä puhukaan, vaikka minun pitäisi puhua. Ettekö näe, etten minä löydä sanoja enkä…
— Se onkin niin paras. Meille kumpaisellekin on ehdottomasti parasta, että heti lopetamme tuttavuutemme ja eroamme. Meidän ei olisi pitänytkään tavata toisiamme ollenkaan, vaan minä luulin…
— Lopettaa tuttavuus? Enhän teitä vielä tunnekaan ja kuitenkin luulen tuntevani. Ei! Te ette saa jättää minua!
Minä tunsin, että olin ottanut viiniä ylen paljon. Se sai vereni vilkkaampaan liikkeesen. Minä tartuin hänen käteensä, vedin hänet vierelleni istumaan ja sanoin kiihkeänä:
— Minä olen teitä kauvan ja kovasti rakastanut. Voitteko nyt täyttää toivoni ja sanoa nimenne; vaikka sitte poistuisittekin ijäksi päiväksi?
Hänessä näyttivät risteilevät tunteet taistelevan. Väri poskilla vaihteli vaaleana ja punaisena, kun hän vaivoin sai rukoillen sanotuksi:
— Julius!
Itse tietämättäni nousin seisoalleni ja katsoin kuni ukkosen iskemänä salaperäiseen kaunottareen, joka nimeltäni minut tunsi. Pieni hymynväre suupielissä ja surun ja ilon sekainen ilme hänen kasvoissaan muistuttivat yht'äkkiä mieleeni juhannusyön lapsuuteni ajoilta ja lapsekkaan neitosen, joka silloin polvelleni viattoman päänsä laski. Unohdin elämäni elämän ja kuluneet vuodet kärsimyksineen ja mielessäni oli vain lapsuuteni rakkaus, joka vihdoinkin näytti toteutuvan. Minä laskeuduin hänen vierelleen istumaan, joku ohi kulkeva sulki sattumuksesta avonaisen oven ja me lepäsimme hetken toistemme syleilyssä.
Hänen suudelmansa poltti vielä huuliani ja poskillani viipyi vielä hänen lämpönen henkäyksensä, mutta siinä oli myöskin kyyneleitä, joita hän turhaan koetti saada seisahtumaan.