— Miksi näin sinut vasta nyt?
— Vielä ei ole myöhäistä, sanoin.
— On, liijan myöhäistä! Meidän täytyy nyt erota ijäksi.
— Ei, me emme eroa koskaan!
— Meidän täytyy. Me olemme nytkin olleet jo liijan kauvan yhdessä. Minun velvollisuuteni on poistua ja teidän olla enään lähestymättä minua, sillä…
— Sillä?
— Mieheni kunnia sen vaatii.
En parhaalla tahdollanikaan muista enempää vaikka koko elämäni ajan tuosta hetkestä alkaen olen koettanut muistella, sanoiko hän muuta. Muistan vaan että istuin tylsästi pöytään nojaten; kun hän hyvästeli ja katsoi minua viimeisen kerran kauvan, kauvan.
Seuraavana aamuna heräsin myöhään vuoteeltani ja tunsin että pääni oli raskas kuin lyijy. Minä olin juonut myöhään yöhön ja aamun valetessa olivat toverit minut saattaneet tiedotonna ja juopuneena kotiin.
Myöhemmin sain kuulla, että nuoruuteni rakastettu oli ulkomailla ollessani sairastanut, eikä ollut voinut uskoa salaisuuttaan kellekään, jonka tähden kirjevaihto hänen puolestaan oli lakannut. Luullen minunkin unhoittaneen hänet oli hän mennyt naimisiin toisen kanssa kuten sain selville, onnettomasti. Minä muutin pois paikkakunnalta, jossa yllä kerrottu tapahtui ja eräältä pisteliäältä toveriltani sain junassa kuulla että luutnantti X—— oli tullut Viipuriin sukulaistensa luota rouvaansa hakemaan.