— Mutta miksi olet niin kummallinen? Olet jo kauvemman aikaa…
— Ei mitään… ajattelin vain… että… että… sinä menet kohta pois…
He olivat tulleet itse niemeen.
— Istutaan tuohon nurmelle, ehdotti Akseli.
— Ei! Mennään kävelemään. — Kuinka petäjät nyt kummallisesti kohisevat!
— Niin, se on riemuhuutoa ja samalla sääliä…
— En ymmärrä.
— Niin… mutta istutaan. Minä selitän. — Näetkös, nuo paksut petäjät tuossa… ne ovat sellaisia syrjästä katsojia, jotka riemuitsevat sentähden, etteivät tuulet ja tuiskut niille mitään mahda, mutta ne säälivät samalla koitoja koivuja ja pihlajaparkoja, jotka kylmän kosketuksista lakastuvat ja jos taas kuumuuskin liiaksi rasittaa — kuolevat. Itse säilyttävät ne kauvan tuoreutensa, terveytensä, melkein siksi kuin vanhuuttaan väsyvät, lahovat, loppuvat…
— Kuinka kummallisesti sinä puhut… Miksi — niin —?
— Se on luonnon määrän mukaista, jatkoi Akseli silmiään pois Alinesta luomatta. Toisilla on toinen voima, toisilla toinen. Niin on, jatkoi hän yhä, kiertäen oikean kätensä Alinen vyötäreille, — niin on usein laita ihmiselämässäkin…