Mutta hänen silmänsä saivat uuden katsottavan. Pitkin Härköniemeen menevää tietä kentän laidalla kulki kuin keijukainen hänen "öittensä unelma ja päiviensä valo", Aline. Tuuli painoi tiukkaan höllän hameen hänen viehkeää vartaloaan vasten. Heti oli Akseli hänen kupeellansa.
— Kuka oli tuo naurava ja teuhaava poika, joka juoksi vastaani?
Akseli kertoi ja Aline vielä kysyi:
— Miksi et antanut pojan iloita?
— En tiedä oikeastaan.
He poikkeutuivat polulle vasempaan. Se laskeutui Härköniemeen. Akseli vilkasi taakseen ja tarttui Alinen käsivarteen.
— Tulithan?
— Kuinka…? Lupasinhan; et suinkaan epäillytkään?
— Enhän… vaan… luulin… kun ilma on noin myrskyinen ja…
Hän hämmentyi hiukan.