— Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun näin niin kovasti tuulevan. Nyt… minä… sa… an… se… elkääni, itki poloinen aivan ääneen.
— Tee uusi!
— Uusihan se olikin. Eilen juuri veljeni osti uuden rihmarullan ja sekin meni… ui… ui… ui… uih!
Akselia säälitti ja hän antoi löytämänsä rahan pojalle, jonka kasvot kirkastuivat ja itkukin siihen loppui.
— Ota tämä. Tehkää molemmat uudet ja isommat.
— Kaikkiko? kysyi poika, joka ehkä ensi kerran elämässään sai noin suuren rahan.
— Niin, vastasi Akseli. — On ehkä parempi että tuo veitikka meneekin täältä pois, ajatteli hän yksin.
Poika puristi rahaa ja muistamatta kiittää läksi hän kenttää pitkin loikkimaan ja huusi mennessään:
— Nyt laskemme ilmaankin ja monta…
Akseli hymyili kujeelleen ja katsoi paperileijua. Se oli kadonnut näkymättömiin.