— Tässä… Elää…
— Niin, elää… hänhän…
— Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi herra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti vaikuttaneet hänen vaimoonsa.
Vielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä nyyhkytellä.
— Guido… oma… pikku Guido… silitteli rouva lastaan, jonka hellästi isän sylistä omaansa otti.
— Nyt on rauhallinen mieleni… Jumalan kiitos! Se on sovitettu .. sekä täällä että ylhäällä tuolla.
— Niin, Akseli, sovittu… ylhäälläkin… nyt vasta voinemme alkaa.
— Sovitettu…? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli — outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään — avaruuteen.
Mutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea ennustellen.
Petu parka…