Kauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut häntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti hän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan halkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas mietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan ei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin, uskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan…
Hänen silmänsä olivat raukeat, ja hajamielisenä katseli hän suolle tien toisella puolen.
— Mitenhän oikeastaan käy, särkyyköhän kaikki sirpaleiksi… kaikki…?
Ei hän ollut ensin uskonut, vaan Pilpalla uskovaisten kokouksessa käydessään oli hihhulien hillitön ilo ja puoleensa vetävä varmuus hänetkin voittanut. Nehän kertoivat hajalla hapsin ja palavin silmin, naurun ja itkun vuoroin vaihdellessa toisilleen, kuinka aika oli tullut, jolloin heidät temmataan täältä…
— Entäpä jos se sittenkin olisi totta… jos niille nyt oli annettu ennustuslahjat… ja tuo puhuva lapsi Pietarissa, josta sanomat kertoivat… epävakaiset ilmat, lumisateet yhtämittaiset. Mutta, ei!… Sanotaanhan että siitä hetkestä…
Viimeinen ajatus rauhoitti — vaan hetkeksi. Tuon sanomissa kerrotun ihmelapsen puhe ja "kolme keskustelevaa miestä taivaan rannalla" .. olivat ne niin varmoja todistuksia… eli olivathan ne varoittavia ilmiöitä; niinhän ennenkin ensimäisessä tulemisessa… tähti outo idän taivaalla… Olihan ennustettu että nuorukaisten pitää näkyjä näkemän ja… lasten ja imeväisten suusta… Suuri Jumala! anna minulle rauhasi ja varmuus, varmuus… totuutta pisara tietämättömyyteeni…
Hän kuvaili jo mielessään idän taivasta, joka leimusi palavana, samassa kuin kauhea jylinä kävi idästä länteen… enkelit yhtäkkiä pilvistä itsensä ulospuhkaisten… suuret pasuunat huulillaan, sellaiset pitkät, joita oli kuvissa nähnyt. Niiden hirvittävä pauhu kautta taivaan… ihmisten valitushuudot surkeat, kohti korkeutta kohotetut kädet… yhtäkkiä taivaan repeäminen hirveästi paukahtaen ja kirkkaus…
Petu ummisti silmänsä. Sydän sytkytti pelosta ja huulensa sopottivat rukousta kiihkeää ja sekavaa.
Ladolla hän tuskin sai häkkinsä täyteen ahdetuksi. Mielessä vaan nuo kuvat kulkupuheiden ja muistamiensa raamatun paikkojen vahvistamina muuttelivat yhäti muotoansa. Ne olivat kauhistavia kuvia. Hän kuvitteli mielessään kuun veriseksi, auringon tulta syyteleväksi, kasvavaksi, kieppuvaksi hirviöksi… ja häntä peloitti. Kun hän ei vielä olisi valmis…
Hän oli rukoillut jo kauvan illoin ennen maata panoaan, rukoillut oikein rukoilemisen oppia, anteeksi antoa, sovitusta omasta ja kaikkien ihmisten puolesta, vaan tuo painajainen ei poistunut. Aamuisin oli hän virkeämpi, vaan tavatessaan toisia oli hän huomaavinaan jotakin vaiteliasta ja salaista pelkoa heissäkin, samallaista kuin sekin, joka häntä ahdisti. Jos minne meni, kaikkialla siitä puhuttiin ja eräästä kirjasta, jota Petullekin olivat lukeneet, tiesivät päivänkin… Oi, oi! Se vaan läheni…