Tällä tavoin aamuinen virkeys aina sairaloiseksi muuttui.
Jo alkoi hämärtää kun hän heinäkuormineen salolta palasi. Verkkaan oli hevonen saanut astua, omin neuvoinsa kulkea. Vanha talon palvelija kun oli, kuitenkin oikeita teitä osasi. Ei mikään koko pitkän, hänestä pitkän, päivän aikana ollut hänen huomiotaan herättänyt. Kuni unessa oli kuormansa kääntänyt, sen päällä lojuen ajatuksissaan kotiin ajanut. Pihaan päästyään ei häkkiä latoon tyhjentänyt, toisen piti mennä sitä tekemään.
Sairaaksi Petu itseään valitteli, päätänsä polttavan sanoi. Ei maistunut ruoka, eikä kahvikaan kelvannut, vuoteelle pyrki. Siihen päästyään alkoi tulesta ja taivaasta houria.
Hetkeksi raukesi, unen tapaiseen silmänsä ummisti.
Isä rupesi äsken tullutta lehteä lukemaan. Suuresta pyrstötähdestä siinä kerrottiin. Sen piti kohta näkyä… näinä päivinä… lännen taivaalla. Lehti puolestaan selitti ettei siitä muka mitään vaaraa ollut… siivolla kulkisi sivu… muutamien päivien kuluttua katoaisi.
— Mutta jos ne vain lohduttelevat, koettelevat maailmanlopun pelkoa puheillaan poistaa. Turhaa tarinoivat… tuleehan se kohta…
Petu se näin puhelee juttuun herättyään taas… lehden käsiinsä haki.
Varmaksi muuttui asia heti.
— Niin se on… kohta räjähtää, räjähtää!
— Poika hourii, on vilustunut, isä virkkaa ja äidin konjakkia hakea käskee.
Ei hae äiti, on salainen uskovaisten ystävä, viinan vihaaja, itsekin varmasti uskoo maailman kohta loppuvan.