Pilvessä on taivas. Läntisellä taivaan rannalla laajenee pilvien lomassa laskevan auringon iltainen leimu. Vuoteellaan Petu kuumeessa väänteleikse, äiti vierellä Jumalasta haastelee, muut nukkuvat. Kohta äitikin, iltauninen kun on, sängyn pään pohjan penkille painaksen, nukkuu. Yksin jää Petu hourailemaan ja katsomaan mielikuvituksensa yhä kirkastamaa valojuormua lännen taivaalla, jota pyrstötähdeksi luulee. Poskia ja otsaa polttaa kuni tulella, väsyneeltä tuntuu koko ruumis ja rukousta sopottaen uupuu hän aamupuoleen yötä rauhattomaan uneen, josta aamuvarhaalla jo mielipuolena herää.
Ei hän raivoo, vaan höpöttää Jumalasta, tulesta, taivaasta, enkeleistä, pasuunista ja taas Jumalasta… Isä poikansa kummallisen katseen nähtyään itkuun vääntyy, äitikin erehdystään katuen katkerana ääntää:
— Petu parka…
Huhtikuulla —98.
Huokauksetonta rakkautta.
Se vasta rakkautta, kun ei tiedä koska se syttyy, kuinka se syttyy ja kuka sen sytyttää! — — —
Ada istui kotitalonsa tikapuihin kiinnitetyssä nuorakiikussa, jonka lapset olivat siihen laittaneet, ja lauleli lasten laulua:
"Lii, lii, liikkuu, kissan jalka se kiikkuu…"
Hän oli kummallisen leikkisällä tuulella. Pyhäaamun tyyneys ja kirkkaus ja mikähän lieneekin mielen niin kevyeksi pehmitellyt. Juhannuksena, joka tänä vuotena sattui lauvantaiksi, oli hän ollut kirkolla, ja nyt muun väen sunnuntaina sinne mennessä ja osan vanhemmasta väestä jo lauvantaina jäädessä, tullut kotimieheksi.
Oli nyt toisen palvelustytön, vanhan ruotivaivasen ja rengin kanssa yksin talonväkeä kotosalla. Ruotivaivainen, Orpo-Aku, lojui pihanpää-kamarin akkunan alla pientareella, piikatyttönen istui tuvassa ja luki "sunnuntailukemista" edellisen keskiviikon lehdestä, renki mihin lienee kadonnut, niin että Ada oli yksin pihalla.