Hän ei ollut enään mikään lapsi. Kahdeskymmenesviides vuosi oli jo parin, kolmen kesän takana, vaikka sitä ei hänestä itseltään huomannut, siksi oli hän vielä nuorekkaan ja sirkeännäköinen.
Hän potkasi itseään kiikussa ylemmäksi ja veteli vapaudessaan oikein pitkään:
"Lii-i, lii-i, liikkuu, kissan jalka se kiik… kuu…"
— No, sulla ne on nuo laulut, kuului silloin takaa.
— Onhan mulla, ostatko? vastasi Ada, äänen hyvin tuntien, päätään kääntämättä.
— Miksikä en ostaisi, kun tietäisin, millä maksaisi. Rahoillako nuo vai…
— Ei rahoilla vähillä, mutta…
— Ettäkö hyvillä puheilla?
— Sinunko puheillasi? Pyh!
— Jos ei minun niin muiden.