— Entäpäs jos puhuisivat muut omaan pussiinsa? Ja muuten, mitäpä sinun puolestasi puhuisivatkaan?
— Sen puhuisivat, minkä puhumaan pyytäisin.
— Etkö itse voisi puhua kun muita puhemieheksi…
Ada punastui, potkasi kiikkua ja puri huultaan.
— Puhemiehestäkö puhuit? toinenkin pisteliääksi muuttui. Laulujesi ostostahan alku oli… mutta sitä suu puhuu mitä sydän ajattelee. Sitäkö sinäkin. Ada, vielä ajattelet… ja minä kun olen luullut että olisit jo konttisi Kyöpeliin nostanut.
— Eikö tuolla silti liene sijaa sinunkin kontillesi? Oli sattunut Adan arimpaan ajatukseen.
— Omasi viereiseksikö olet konttiani ajatellut, vai sinnekö vanhojen poikien puoleiselle mäelle? pisti toinen ja suupielissä kareili tällä kertaa omituinen salatun ivan ilme, joka tavallisesti oli noille vähän velttopiirteisille huulille vieras.
— Miksi sinä minua aina pilkkaat? Sitäkö varten tänne nytkin tulit?
— Voinhan mennä poiskin; muuten itsehän alotit ivailun.
— Niin, minä nyt olen kerran sellainen… Tarvitseeko siltä sinun häijyksi heretä?