— Minkähän tähden ihminen on niin paha?
Ada hypisteli havunneuloja marjojen välistä ja vastasi enemmän omille ajatuksilleen kuin Aatun filosofiseen kysymykseen:
— Ethän sinä ole paha; minähän olen paha ollut…
— Lienetkö tuota sinäkään sen pahempi kuin muutkaan…
— Elä sano, kyllä olen…
— Enhän minä ole sanonutkaan, että ei sinussakin olisi pahaa ja hylättävää, vaan minusta tuntuu sittekin siltä kuin…
— Miltä? Sano pois, kehoitti Ada, kun Aatu yht'äkkiä tuumivana keskeytti.
— En tiedä kehtaisiko tuota… enkä minä oikein osaa. — Syöhän sinäkin marjoja!
— Kyllähän minä syön, vaan itsehän et… Sanohan nyt kuitenkin, mitä ajattelit.
— Niin… arvelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin… Ei, en minä osaa… etkä sinä ymmärrä sitä, kun en ymmärrä itsekään.