— No, mitä se sellainen…? Sano nyt vaan!
Aatu katsoi heinikkoon, katsoi Adaan, järvelle ja taas Adaan, ja kietaisten yht'äkkiä kätensä Adan vyötäreille sanoi hän aivan tulipunaisena ja melkein hätäillen:
— Voi, kun sinä olet minusta hyvä!…
Ada punastui, katsoi heinikkoon, järvelle, Aatuun ja taas heinikkoon ja oli vaiti. Aatun käsi sai jäädä vyötäreille.
— Ethän, hyvä Ada, pidä minua häijynä?
Ada katsoi Aatun silmiin. Ne näyttivät rehellisiltä ja oli niissä entistään somempi ilme. Hän kietasi kätensä Aatun kaulaan ja sanoi:
— Sinä olet ollut minusta oikein hyvä jo kauvan, en voi sanoa kuinka kauvan, mutta oikein, oikein, oikein hyvä olet sinä vasta nyt… siltä ainakin tuntuu.
— Ada…
— Aatu…
— Niin, molempien nimet alkavat aa:lla, tokasi Aatu hämillään, löytäen nimistäkin synnynnäistä sopusointua.