Kun hän astui pihaportista sisään, näki hän että piha oli tyhjä. Palvelusväki oli poistunut pihanpäätupaan, koskapahan sieltä lasista näyttiin kurkisteltavan. Hän nousi rappuja ylös omaan asuntoonsa, avasi oven kamariinsa ja lensi kalman kalpeaksi. Hän melkein tuijotti eteensä, ei uskonut omia silmiään, vihdoin toki vihansa sanoihin purki:
— Sinä…? Tilda…? täällä… ja nyt… kaikkein nähden?
— Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän se tosiaankin oli.
— Pois! — — pois, pois, pian taikka…! — Hän tapaili jotakin tukea kädelleen ja vapisi.
— En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä, sääliä! Minä en olisi tullut tänne… — Tildakin tarvitsi tukea ja nojasi sängyn laitaan — en olisi, vaan… minua väsyttää… olin matkalla sinun… pikku… pikku Leenusi luo… sanomaan… Tue minua… Kusti… sopimaan… minä… kuuletkos… minä luovun… luovun rakkaudestani sinuun, minä… en sitä… ansaitse…
Ja hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.
— Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.
Sillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa
Parveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.
— No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko korttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.
— Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.