Ulos päästyään Akseli katsoi ympärilleen ja hiveli nenäliinallaan hiestynyttä otsaansa. Teki niin hyvää tuo illan viileys. Pitkin tietä käveli käsi kainalossa kaksi naista. Kun he käänsivät selkänsä Akselille, kääntyi hän ja teki kaarroksen kartanon päädyn puolitse toiselle puolelle. Siellä hän vielä vilkasi taakseen ja kun ei ketään nähnyt, asteli hän etemmä. Pari kolme kuokkuria pötkivät pakosalle hänen edellään. Hän kääntyi vasemmalle ja näki illan pimeässä jotakin valkeaa kuumottavan erään penkin kohdalta.
— Aline, sanoi hän varovaisen hiljaa.
— Akseli, kuului samoin ääni penkiltä, miksi niin kauvan…?
— Kauvanko? Pelkäsitkö jo?
— Oh, en.
Akseli istui penkille.
— Aline, sanoi hän, ennen olit sinä minusta kaunis, nyt olet sinä hurmaava ja…
— Älä sano niin. Enhän muuta ole paljo kuullutkaan koko iltana. Ei, sano kuitenkin… Sinä kun sen sanot niin melkein uskon ja tuntuu sinun sanoessasi niin somalle…
— Niin, sinä olet tosiaankin kaunis… liian kaunis, liian hyvä pysyäksesi täällä… Niin, huomennahan jo aijot lähteä?
Ääni kuulosti surulliselta.