— Huomenna.
Akseli sitä tuskin kuuli, hän jatkoi:
— Etkö voi viipyä päivää, paria? Et voi uskoa, minusta vaan tuntuu, en tiedä miksi, siltä kuin et sinä lähtisikään huomenna.
— Minun täytyy. Eilen taas saimme kirjeen kotoa, jossa kiihkeästi kotiin kaivataan. Tätillä sitäpaitsi on koko kesän melkein ollut ikävä täällä. Hänhän puhuu niin vaivaloisesti ruotsia ja saksan taitavia täällä on vähä. Sitäpaitsi syksykin jo joutuu ja matka on pitkä.
— Niin, se on totta, sinun täytyy ja minun täytyy…
— Mitä?
— Jäädä.
— Totta kyllä, vaan tavataanhan taasen. Tyynny toki.
— Kukapa sen tietää… Menethän niin kauvas, taakse Saimaan, yli
Itämeren, sitte vielä, eikö totta, maata, maata pitkän matkan? puheli
Akseli antaen kiihkoisen luonteensa päästä valloilleen.
— Menen kylläkin kauvas, vaan sinnehän sinäkin olet luvannut tulla sitten.