— Näitkö häntä, Silla? Oliko hän muuttunut paljo? Mitä hän puhui, oliko suruissaan?
— Muuttunut…
— Voi, kerro, Silla-kulta, en ole pitkiin aikoihin saanut häntä nähdä.
— Minä en oikeastaan mitään osaa kertoa sellaista, jota pyydät. Ainoa mitä tiedän, on siihen asti kuin asianomaiset oikeussalin astuivat ja…
— Oliko Tilda siellä, olko hän paljo muuttunut?
— Muuttunut… jamasi Silla vanhaan tapaansa, vaan niin peloittavan oudosti.
— Kerro nyt jotakin, kerro, pyyteli Leenu.
— Sinua olen soudattanut, pessyt pienoisena, tuuditellut kuin omaani. Säälin sentään sinua äiditöntä, ystävätöntä, enkä kerro pahoja maailman. Mutta sinun pitää kuitenkin jotakin tietää, sentähden kuuntele kärsivällisesti ja keskeytymättä. Vanhan Sillan sanat voivat kohta kerrassaan katketa…
Leenusta tuo kaikki tuntui niin kummalliselta, että hän pakostakin vaikeni.
Silla huokasi syvään ja aloitti: