— Enpä tosiaankaan tiedä, kuinka alottaisin, niin on mieleni ailueinen. Sääli sinua, tuudittamani tyttö. Nuoruudesta, lapsuudestahan elämä alkaa… Niin, niin, minäkin olin ennen nuori…
— Miksi säälit minua, Silla, ja niin oudosti kun haastelet, en ymmärrä… katkaisi Leenu jo alussa Sillan surullisen nuotin.
— Miksikö säälin? Enhän oikeastaan sääli, vaan kun en osaa selittää, tuntuu niin oudolta eletty elämä, kun vähäinen muistini koettelee valaista jo kauvan sitte kulettua elämäntieni epätasaisinta polkua. Mutta älähän keskeytä, sanoinhan jo, että sanani ilmankin voivat katketa kohta.
— No, koettelen kuunnella, jatka!
— Kuka voisi enään uskoa, että Sillankin sameat silmät ovat ilosta loistelleet ja että minunkin surkastunut sydämeni on ollut aikoinaan ilosta pakahtua ja kuitenkin… Ei, Leenu-lapsi, liikaa on minun mieleisiin muisteluihin upottaa muistoja katkerista kokemistani, jotka nyt lempilapsieni onnea uhkaavina verestävät kestetyt kärsimykset ja jotka nyt rakastamiani raatamalla kokonaan särkevät syksyisen sydämeni.
— Mikä sinulle on tullut, Silla! Onko sisartasi ainoata omaistasi jokin onnettomuus kohdannut?
— Häntäkö vapisevaa, joka viime syksynä vietiin kirkkomaahan, vietiin vähä ennen minua?
— Niin tosiaankin, hänhän on jo kuollut. Ketä sitte ja mikä surullinen tapahtuma?
— Olenhan jo sanonut, että minäkin olin kerran nuori ja…
— Sillaako itseään siis?