— Mutta Jumalahan on taivaassa, sanoi hän ääneen.
Herra, joka ymmärsi lapsen pelon, huokasi:
— Niin, niin, Jumala on taivaassa, mutta löytyy sentään jotakin, jota ajatellessa ihminen unohtaa kaiken, ikävä kyllä, Jumalansakin. Vaan niitä sinä, lapsi, et ymmärrä.
— Eikö Ketti olekaan sitten mikään epäjumala, kyseli Katri viattomasti yhä epäillen.
— Epäjumala, toisti muukalainen tuskin kuuluvasti, tosiaankin, minä jumaloin sinua aikoinani, Ketti, kuollut Ketti.
Ja hän huokasi.
— … eikö, jatkoi Katri kun vastausta ei kuulunut.
— Ei, älä nyt turhia kysele. Hae vähän vettä rannasta, minä siistin sillä aikaa. Tämähän on vaan kuolleen ystäväni hautakumpu. Syy miksi itkin on se, että Ketti, sehän on vain kuolleen ystäväni kallis nimi, että Ketti oli minulle rakkain ystävä, kallein kaikesta… elämässä ja kuolemassa, lisäsi hän hiljaa.
Nyt selveni Katrille totuus. Hän muisti äitinsäkin usein itkeneen isävainajan haudalla käydessään.
— Oliko se sisaresi vai veljesi?