— Ketti…! oli ainoa sana, minkä tuo polvistunut nainen sai sanotuksi, mutta tuo sana tuli niin sisältörikkaana. Siinä oli kaipausta niin katkeraa kuin voi tuntea rakastanut sisar, anteeksi anovaa, rukoilevaa… sointu sellainen kuin äänessä sen, jonka jalo sydän myöntää tuntevansa omistaneensa jotakin hänelle kuulumatonta ja kuitenkin rakasta, joka ei ole oikein varma itsestään, onko tehnyt hyvin tai pahoin, oikein tai väärin.
Katri oli itsetietämättään ristinyt kätensä, outo herra samoin. Kalle ei vieläkään ollut mistään selvillä, hän vaan katsoi.
Herra kuiskasi jotakin Katrin korvaan ja melkein väkisin veti Katri
Kallen mukanansa pois haudalta.
— Jos tästä jotakin ymmärrän, lupaan sorvata sormeni tuumaa lyhemmiksi, mutisi hän mennessään. Kauvan oli nainen kumarruksissaan eikä herra näyttänyt tahtovan häiritä häntä. Ilme hänen silmissään oli surevan.
— Niin, rakkaani, sanoi hän vihdoin kun nainen kohotti hiukan päätään, nyt voit sanoa, mitä tunnet.
— Minusta tuntuu kuin Ketti tuolla ylhäällä hyväksyisi ja ikäänkuin uskoisi sinut minulle; tarvitsethan sinäkin lohduttajaa ja…
— Kenen Ketti siksi mieluummin soisi kuin sinut.
— Muistathan sinä vielä Kettiä?
— Niinkuin meille kumpaisellekin kallista, rakasta ystävää.
— Niin… kumpaisellekin kallista… rakasta ystävää.