— Aivanhan sinä nyhdät paljaaksi nurmikon.
— Tuoss' on sullekin, vastaa hän, heittää silmilleni aika tukon lyhyttä nurmea ja nauraa sitte niin, että hampaat heloittavat huulten välistä.
— Älähän nyt silmiäni…
— Mitäpä sinä silmillä… mokomakin… katsothan koko ajan järvelle ikäänkuin maalla ei mitään olisi. Muuten, — ja hän tuuppasi minua ilvehtien kupeseen — saat mennä vähän loitommaksi siksi aikaa että saan uida. En ole tänään uinutkaan kuin kerran.
— Voithan minulta kyllä uida.
— Älä nyt puperra, mene vaan joutuin. Sitte katsomme päivänkukista onko huomenna sadetta tai poutaa taikka —
— Sadetta.
— … taikka otamme "voileipiä" eli teemme mitä tahdomme. — Menehän nyt…
— Minä en tahdo mitään.
Mutta sitä hän ei kuullut, vaan oli hän jo keveästi kiepsahtanut vaaksan korkuiseen veteen sen lämpöä käsin jaloin koittamaan.