— No, yhäkö siinä istut, ilvehti hän, ja aukoi lyhyen mekkonsa nappia.
Mitään virkkamatta väistyn metsään, jossa lyhyen matkan päässä painun pitkäkseni ja paremman tehtävän puutteessa pureksin kuloheinän korsia.
Samassa kuuluu veden polsketta ja läiskinää, naurua, huutoa ja kirkunaa.
— Kylläpä hänellä nyt taas on hauska, ajattelen.
Oikeastaan hänellä ei ollut koskaan ikävä. Kuusitoista vuotias, terve, reipas, mitäpä hän huolisi!
Minulla sitävastoin ei ollut ainakaan tilapäisesti sama mielentila. Tuntui sentään hiukan haikealta erota kesken kesän tuosta somasta seudusta ja tuon hajahapsen ilakoijan seurasta luopuminenkaan ei oikein iloisalta tuntunut.
Me olimme kesän kestäessä muuttuneet ystäviksi, mutta ystävyytemme oli tuollaista kevyttä, sisarellista vapaata seurustelua, jota ei synny muualla kuin raikkaassa maaelämän rauhassa. Kolmantena päivänä tutustumisemme jälkeen sanoi hän minua kuin sattumalta sinuksi. En siitä sen enempää huolinut, vastasin vaan samalla tavalla. Niin se ystävyys tai tuttavuus jatkui.
Välistä hän tuntui minusta hiukan poikamaiselta tytöksi ja toisen kerran en hänestä saanut paljo mitään selkoa.
Kerran tein minä puolestani oikein poikamaisen kepposen tai lie ollut tyhmästikin tehty. Siiloin katsoi hän minuun niin omituisesti — niin, sitä katsetta en voi selittää, mutta siitä lähtien en ollut enään oma itseni.
Voiko rakkaus syttyä kuusitoista vuotiasten sydämissä?