Vielä häntä kysyt, vastasi kertojamme itse, kun minä vaikenin, me olemme siis yhtä mieltä.
Kaikella kainoudella tekisi mieleni tunnustaa että minä rakastin häntä ja siksipä jo myöhemmällä kesällä en voinutkaan iloinen olla, en ainakaan hänen seurassaan. Kuitenkaan ei rakkautemme ollut kärsivää, sairaloista kiihkoa, vaan oli se enemmän unelmantapaista aavistusta.
Hän oli niin huolettoman iloinen ja kaunis — kukapa ei nuorena ainakin osaksi omaisi noita ominaisuuksia! Hänessä ne kuitenkin minun mielestäni luonnollisesti täydellisentyivät.
Muistelin siinä loikoessani kulunutta kesää, veneretkiä pitkin rannikoita, joissa ruohokon reunassa lummekukat päivän paisteessa heloittivat ja sudenkorennot kirjavia siipiään välkyttelivät, juhannusyötä Kirkkoniemellä, jossa häntä kylän kiikussa heiluttelin ja matkaa sieltä kotiin, jolloin hän hiukan väsyneenä sisarellisesti kietoi vasemman kätensä kaulalleni ja kulki kupeellani juhannusyön ilojen lyhyyttä moitiskellen. Me kulimme läpi pienen lepikon, jossa kaste lepäsi nurmikolla, aukealle aholle, jonka päivänpuolisella rinteellä jokunen kypsä manssikka heloitti ja jonka laidalla leino puro lauleli kevätlaulujaan.
— Kuinka minua väsyttää, hän sanoi ja istuutui kivelle. Tule sinäkin lepäämään. Katsomme kerran, miten juhannuksen aurinko tuolta purppuramerestä lempeänä tervehtien esiin sukeltautuu.
Hän ei ollut oikein iloinen silloin, ei niinkuin ennen ja sen jälkeen.
Ehkä oli hän liiaksi väsynyt lyhyistä juhannusyön iloista.
Istuin hänen vastaansa mättäälle; hän muuttautui vierelleni.
— Tiedätkö, sanoi hän, mitä kerrotaan tuosta purosta tuossa alhaalla.
— En.
— Kerrotaan, että ennen sen vedellä on ollut voimakas vaikutus. Ken sillä on kasvojaan kostutellut juhannusyön tulilta tullessa, sen silmiin on syntynyt omituinen lempeä leimu ja vuoden kuluessa on hän saanut vihkivaatteensa oman aittansa orrelle asettaa.