Katselin häntä ja kuuntelin. Hän jatkoi:
— Et myöskään ehkä tiedä minkätähden sen lorina on niin lempeän surullista ja miksi se ei keväisinkään tuon kovemmin kohise, vaan kuni laulaen hiljalleen lorisee?
— En.
— Tarina kertoo, että kerran kylän kaunein, "Koivulan kassapää" jo juhannustulille tullessaan sitä silmilleen siroitteli, että silmänsä jo juhannustulilla lempeinä loistaisivat ja että niillä pitäjän paraimmat itseensä ihastuttaisi, sulhoikseen suostuttaisi. Vaan siitä olivat haltiat… Tiedäthän mitä haltiat ovat?
Nyykäytin päätäni.
— … siitä olivat haltiat suuttuneet. Sokeana oli "Koivulan kassapää" saatu tulilta kotiin taluttaa ja tanssimatta oli jäänyt muiltakin, ilot pitämättä… Ja sitä nyt suree pienoinen puro tuossa, sitä valittelee… kun on kisakenttä kauvemmaksi Kirkkoniemelle katsottu.
— Lienevätkö tosia?
— Sitä en tiedä, niin kansa vaan kertoo. Entäpä jos minäkin pirskoittaisin tuon vilpoisan puron vettä poskilleni, jatkoi hän.
— Jospa on voimansa jo vähentynyt…
— Niinkö luulet, tulemmehan juhannustulilta…