— Sekö seikka, luulet, vedelle voiman antaisi. Pese sitten.
Sanotaanhan uskon auttavan siinä, missä ennen taiat turvasivat.
Hän katsoi minuun kummallisesti.
— Luulen että on katseesi ilme ja silmiisi outo leimu jo itsestään syntynyt, sanoin.
Hän katsoi vielä ja nauroi sitte luonnottomasti, äänekkäästi.
— Ei, minä en menekään tuohon tummaan lehtoon, pysymme tässä päivärinteellä… Minä en menekään, minä tiedän jo.
— Mitä?
— Älä ihmettele, en sano mitä tiedän. Voi, kun minua väsyttää ja vielä on virsta kotiin. Eihän tällä aholla ole käärmeitä?
— Ei ole tähän asti tavattu.
— Hyvä. Sallithan minun laskea pääni polvellesi, minua väsyttää? Jos nukkuisin, vartioithan.
En osannut mitään vastata enkä ehtinyt. Hän laski kevyesti päänsä polvilleni, ummisti silmänsä ja vähän ajan kuluttua hän nukkuessaan hymyili. Näki varmaankin ihania unia juhannustulista, lauluista, kiikusta, tansseista ja "Koivulan kauniista kassapäästä".